Monet juhannukset on tullut seistyä nelostien ruuhkissa Mäntsälän kohdilla muutaman muun pohjoiseen pyrkijän seurassa mielien mökille Pohjois-Savoon. Kesän loputtua olemme aina pakanneet lapset ja koirat autoon, ja kääntäneet auton nokan Suonenjoelta kohti pääkaupunkiseutua. Lapset ovat itkeneet takapenkillä ja itselläkin ovat silmäkulmat kostuneet, kun auton takaikkunasta heitimme hyvästejä kesäiselle paratiisillemme. Monta kertaa suunniteltiin, että tämä kesä on viimeinen, kun etelään takaisin lähdemme.
Viime kesän lähtö olikin sitten viimeinen, vaikka sitä silloin emme vielä tienneetkään. Perheemme muutti Kuopioon. Minä palasin synnyinseudulleni, mies ja lapset hyppäsivät ”tuntemattomaan”.
Ensimmäisenä iltana Puijon tornin loistaessa pimeää syystaivasta vasten ja valojen heijastuessa Kallaveden pinnasta, lapset tanssivat uuden kotimme pihalla: ”Me ollaan savolaisia, me ollaan savolaisia”. Tunsin äitinä tehneeni oikean valinnan. Vaikka muuttaminen ympäri Suomea onkin itselleni ollut tuttua jo lapsuudestani, muutto Pohjois-Savoon oli koko ikänsä pääkaupunkiseudulla asuneelle miehelleni ja lapsilleni iso muutos. Etelään jääneet ystäväni kyseenalaistivat suunnitelmiamme pitkään. Yleisimmät kommentit liittyivätkin Kuopion alueen ”kaukaisuuteen kaikesta” tai ”siihen, ettei täällä ole mitään”.
Vantaalla asuessamme työmatkaa taitoin Kehä ykkösellä aamuin illoin puolesta tunnista tuntiin. Tai silloin, arviolta kaksi kertaa viikossa, kun jotkut olivat ottaneet hellän peltisen kosketuksen toisiinsa, hyvällä tuurilla edes yksi ajokaista käytössä, Mestarintunneli suljettu tai ajaminen vain joillekin kuskeille liian vaikeaa, työmatkaan saattoi mennä parikin tuntia. Jos jotain nuo ruuhkat opettivat, niin sen, että wc:ssä kannattaa käydä aina ennen lähtöä!
Vaikka asuimmekin yhdellä pääkaupunkiseudun ihanimmista asuinalueista, hyvien ulkoilumaastojen läheisyydessä ja kaikkien tarvittavien palveluiden läheisyydessä, joka paikkaan mentiin autolla. Kun koiria halusi juoksuttaa metsässä, piti pakata auto ja lähteä. Kun halusi kesällä uimaan järvelle tai talvella meren jäälle hiihtämään, piti ottaa auto. Lähtemisiin oli aina varattava oma aikansa.
Nyt muutaman kuukauden Pohjois-Savossa asuneena, minä olen meistä töissä se, joka ensimmäisenä on lähdössä sovittuihin tapaamisiin. Ja aina kollegojen mielestä liian aikaisin. Minua edelleen naurattaa ajatus, kun lounaalle lähdettäessä ravintola on ”kyllä aika kaukana”. Todellisuudessa parin korttelin päässä. Kaupungissa on kaikki saavutettavissa kävellen.
Aamuisin edelleen kiljun vauhtia lapsiini kellon lähestyessä kahdeksaa. Tiputan pojan koulun pihaan ja tyttären tarhaan ja huomaan istuvani työpöytäni ääressä jo kahdeksalta! Vaikka asuin 45 min päässä Helsingin keskustasta, olen samassa ajassa täällä asuessani käynyt siellä useammin kuin Vantaalla ollessamme. Eikä aikaakaan ole mennyt paljoa enempää.
Itseoikeutetuksi tunsin itseni, kun kotipihalta kävelin koirien kanssa jäälle. Tai, kun suuren kalansaaliin toivossa, kävelimme toiselle puolelle pilkkimään. Saalis oli huono, mutta siitä kuulleet ennen kohtaamattomat naapurimme, tulivat oven taakse kartan kanssa näyttämään parhaat kalapaikat. Tai, kun lasten kanssa töiden jälkeen laitamme kotipihalla sukset jalkaan ja hiihdämme muutaman metrin lanatulle ladulle. Tai, kun lähiapteekin apteekkari on hankkinut vain tytärtäni varten varastoonsa tiettyä lääkettä. Tai, kun lähileipomosta aamuisin voi hakea höyryävän leivän.
Seisahduin huomaamaan, että elämästä ehtii nauttimaan. Ei tarvitse joka paikkaan erikseen lähteä. Lähtemättömyys on tullut jäädäkseen! |
| Kaisu ja rwu Finnrott's Odysseus |
Kaisu Tolvanen
- syntyjään siilinjärveläinen
- insinööri ja viittä vaille valmis muotoilija
- koiraharrastaja
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti