Ajankuvia ja tunnelmia

Kuopio on minulle tuttu kaupunki jo lapsuudesta. Vanhempien kanssa poikkesimme sukulaisten luona Kuopiossa useita kertoja vuodessa. Näillä reissuilla tulivat myös torin ympäristö ja sen kaupat tutuiksi. Muutamia vuosia myöhemmin jalkapallo vei mukanaan. Kuopiossa pelasimme junioripelejä ja -turnauksia. Nämä olivat ensimmäisiä kosketuksia nykyiseen kotikaupunkiini. Mieleen jäivät vilkas torielämä, lihapiirakat, puheliaat ihmiset ja välitön tunnelma.

Nyt olen asunut Kuopiossa yhtäjaksoisesti jo parikymmentä vuotta. Ennen Kuopioon juurtumista olen kiertänyt eri paikkakunnilla ja aina välillä palannut Kuopioon. Lähtemisiä ja palaamisia on kertynyt aika monia.

Vuosien varrella Kuopio on näyttäytynyt eri tavalla. Nuoren pojan silmissä välittyi synnyinkaupunkia isomman kaupungin kiehtova elämänmeno. Kajaani oli pieni kaupunki Kuopion rinnalla. Lukiovuosina koin Kuopion virkeänä kulttuurikaupunkina. Myös kaupungin perinteikkäät jalkapalloseurat olivat vahvasti kuvassa mukana.

Tähän väliin tuli lähes kymmenen vuoden tauko. Kun opiskeluvuosien jälkeen palasin Kuopioon, kaupunki tuntui tutulta, mutta myös jotenkin uudelta. Silloin välittyi tekemisen meininki: kaupunki vahvisti asemaansa Savon veturina ja valtakunnallisestikin. Kuopio oli myös terveys- ja ympäristöosaamisestaan tunnettu korkeakoulukaupunki.

Kuopiossa arvostan erityisesti luonnon läheisyyttä, lyhyitä välimatkoja, mutkatonta ja välitöntä ilmapiiriä. Todellakin, täällä on kaikkea mitä tarvitsen ja hyvät puitteet, joista saa laatua elämään.

Kuopio elää perinteistään. Lähtemättömästi on jäänyt mieleen Esa Pakarisen tulkitsema ajankuva ”Kuopion torilla” jo viidenkymmenen vuoden takaa. Se välittää ajankuvaa ja tunnelmaa 60-luvun lopun Kuopiosta, jotain sellaista mitä olen itsekin kokenut vuosia myöhemmin.

Ennen tämän blogin kirjoittamista hain YouTubesta Kuopio-aiheisia biisejä. Muutama löytyi: Juice Leskisen Kuopio tanssii ja soi, Kauko Röyhkän Kuopio. Yhä useammin tuli vastaan juuri Pakarisen ”Kuopio torilla” eri versioina. Totta on, että onhan se hieman huvittava, mutta jotenkin niin aito. Millainen mahtaisi olla Kuopion torin päivitetty kuvaus, ja onkohan sellaista tehty?

Petri Hynynen

• Syntynyt Kajaanissa
• Asunut Kuopiossa useita kertoja, nyt lähes 20 vuotta yhtäjaksoisesti
• Harrastuksina musiikki, kirjallisuus, elokuvat, kuvataiteet ja kuntoliikunta
• Viestintäpäällikkö, Itä-Suomen yliopisto

Lähtemättömyyden helppous

Monet juhannukset on tullut seistyä nelostien ruuhkissa Mäntsälän kohdilla muutaman muun pohjoiseen pyrkijän seurassa mielien mökille Pohjois-Savoon. Kesän loputtua olemme aina pakanneet lapset ja koirat autoon, ja kääntäneet auton nokan Suonenjoelta kohti pääkaupunkiseutua. Lapset ovat itkeneet takapenkillä ja itselläkin ovat silmäkulmat kostuneet, kun auton takaikkunasta heitimme hyvästejä kesäiselle paratiisillemme. Monta kertaa suunniteltiin, että tämä kesä on viimeinen, kun etelään takaisin lähdemme.

Viime kesän lähtö olikin sitten viimeinen, vaikka sitä silloin emme vielä tienneetkään. Perheemme muutti Kuopioon. Minä palasin synnyinseudulleni, mies ja lapset hyppäsivät ”tuntemattomaan”.

Ensimmäisenä iltana Puijon tornin loistaessa pimeää syystaivasta vasten ja valojen heijastuessa Kallaveden pinnasta, lapset tanssivat uuden kotimme pihalla: ”Me ollaan savolaisia, me ollaan savolaisia”. Tunsin äitinä tehneeni oikean valinnan. Vaikka muuttaminen ympäri Suomea onkin itselleni ollut tuttua jo lapsuudestani, muutto Pohjois-Savoon oli koko ikänsä pääkaupunkiseudulla asuneelle miehelleni ja lapsilleni iso muutos. Etelään jääneet ystäväni kyseenalaistivat suunnitelmiamme pitkään. Yleisimmät kommentit liittyivätkin Kuopion alueen ”kaukaisuuteen kaikesta” tai ”siihen, ettei täällä ole mitään”.

Vantaalla asuessamme työmatkaa taitoin Kehä ykkösellä aamuin illoin puolesta tunnista tuntiin. Tai silloin, arviolta kaksi kertaa viikossa, kun jotkut olivat ottaneet hellän peltisen kosketuksen toisiinsa, hyvällä tuurilla edes yksi ajokaista käytössä, Mestarintunneli suljettu tai ajaminen vain joillekin kuskeille liian vaikeaa, työmatkaan saattoi mennä parikin tuntia. Jos jotain nuo ruuhkat opettivat, niin sen, että wc:ssä kannattaa käydä aina ennen lähtöä!

Vaikka asuimmekin yhdellä pääkaupunkiseudun ihanimmista asuinalueista, hyvien ulkoilumaastojen läheisyydessä ja kaikkien tarvittavien palveluiden läheisyydessä, joka paikkaan mentiin autolla. Kun koiria halusi juoksuttaa metsässä, piti pakata auto ja lähteä. Kun halusi kesällä uimaan järvelle tai talvella meren jäälle hiihtämään, piti ottaa auto. Lähtemisiin oli aina varattava oma aikansa.

Nyt muutaman kuukauden Pohjois-Savossa asuneena, minä olen meistä töissä se, joka ensimmäisenä on lähdössä sovittuihin tapaamisiin.  Ja aina kollegojen mielestä liian aikaisin. Minua edelleen naurattaa ajatus, kun lounaalle lähdettäessä ravintola on ”kyllä aika kaukana”. Todellisuudessa parin korttelin päässä. Kaupungissa on kaikki saavutettavissa kävellen.

Aamuisin edelleen kiljun vauhtia lapsiini kellon lähestyessä kahdeksaa. Tiputan pojan koulun pihaan ja tyttären tarhaan ja huomaan istuvani työpöytäni ääressä jo kahdeksalta! Vaikka asuin 45 min päässä Helsingin keskustasta, olen samassa ajassa täällä asuessani käynyt siellä useammin kuin Vantaalla ollessamme. Eikä aikaakaan ole mennyt paljoa enempää.

Itseoikeutetuksi tunsin itseni, kun kotipihalta kävelin koirien kanssa jäälle. Tai, kun suuren kalansaaliin toivossa, kävelimme toiselle puolelle pilkkimään. Saalis oli huono, mutta siitä kuulleet ennen kohtaamattomat naapurimme, tulivat oven taakse kartan kanssa näyttämään parhaat kalapaikat. Tai, kun lasten kanssa töiden jälkeen laitamme kotipihalla sukset jalkaan ja hiihdämme muutaman metrin lanatulle ladulle. Tai, kun lähiapteekin apteekkari on hankkinut vain tytärtäni varten varastoonsa tiettyä lääkettä. Tai, kun lähileipomosta aamuisin voi hakea höyryävän leivän.

Seisahduin huomaamaan, että elämästä ehtii nauttimaan. Ei tarvitse joka paikkaan erikseen lähteä. Lähtemättömyys on tullut jäädäkseen!

Kaisu ja rwu Finnrott's Odysseus

Kaisu Tolvanen 

• syntyjään siilinjärveläinen
• insinööri ja viittä vaille valmis muotoilija 
• koiraharrastaja

Elämää maalaiskylän raitilla

Vieremä, maailman pohjoisin savolaiskylä, 1980-luvun loppupuoli, lukion viimeinen luokka, lämmin toukokuinen perjantai-ilta, taajaman harvat kaupat ovat jo kiinni, grillin valokyltti vielä aukiolostaan muistuttaa, on todella hiljainen kylänraitti, muu nuoriso fiilistelemässä Iisalmessa, itse olen kirkonkylällä lenkkeilemässä, kylän halki menee pitkä suora, jolla ei näy ketään, eihän täällä olekaan mitään koko kylällä, ei kiinnosta metsästys, eikä kalastus, siinä miettii nuori ihminen syvällisiä ja sitä, josko täältä jo kohta pääsisi lähtemään väljemmille vesille, jonnekin missä on elämää ja meininkiä.

Mäkelä, pieni kylä Vieremältä 17 kilometriä itään, on 1970-luku, täällä maalla oli lapsuus asuttuna. Isovanhempien pienviljelijätila ja lapsuuteni koti, pieni navetta vieressä, nyt jo ilman lehmiä, muutama hevonen karsinassaan, tuon pienen rintamamiestalon seinät ovat maalista lohkeilleet, on lokakuinen sunnuntaiaamu, vettä tihkuu taivaalta, ikkunan takana harmaa ja väsynyt päivä, pihanmaa vedestä mutainen, vettä on satanut viikon yhtä kyytiä, ei ole tänäänkään ulos menemistä, ukki kuorsaa makuuhuoneessa, mummu istuu radion äärellä, on jumalanpalveluksen aika, virret raikaa matalalta, leikkikaluja ei ole tullut ukkilaan kotoa mukaan, mutta mielikuvitus herää henkiin tämän pysähtyneisyyden keskeltä, paperiin piirrettyjä sotamiehiä ja saksilla ne leikataan irti, pian on olohuoneen lattialla menossa talvisodan taistelut, niitä joita ukki käy öisin lävitse, tähän hetkeen on aika pysähtynyt, niin kuin se tuntui joka viikonloppu vuoden aikana pysähtyvän.

Oulu, 1990-luvun loppupuoli, opinnot OKL:ssä lopuillaan, vauhdikasta opiskeluelämää reilusti takana, kesätöitä Ylen lastenohjelmissa, radiotöitä Alexissa, konsertinjärjestäjän töitä Oulun Lipossa, harrastekiekkoa Limingassa, Haukiputaalla, Kiimingissä ja Yliopiston kiekkoseurassa. Elämänkumppani vierellä ja toimintaa ympärillä. Täyttä elämää ja harrastuksia koko vuosikymmen. Hyvä meininki.
Sitten. Tuli pyyntö lähteä kotikonnuille takaisin – töihin. Takaisin sinne toimettomuuden takamaille.

Vieremän kirkonkylä, 2013. Elämää maalaiskylän raitilla jo reilun kolmentoistavuoden ajan.
Työt taajamassa, koti maaseudulla, siellä lapsuuden rintamamiestalon vieressä, kotitilalla.
Elämänrytmi on täällä täydellinen – etäisyydet eivät enää tunnu miltään, vaikka työnpuolesta pääsee matkustamaan varsin paljon. Liikenneyhteydet toimivat erinomaisesti niin Kuopion kuin Oulun lentokentiltä, Iisalmesta pääsee rauhallisesti junalla Kouvolan kautta Pietariin, jonne on sama etäisyys kuin Helsinkiin. Pohjoiseen on helppo suunnata Oulun tai Kuusamon kautta, tänä päivänä ei viisi tuntia tunnu autolla ajaessa miltään, ja siinä ajassa täältä Suomen keskipisteen kupeelta pääsee kaikkialle Suomessa.

Arkielämän juhlaa on ajaa töihin ilman liikenneruuhkaa, ajaa aamukahville SEO:lle ja kuunnella kylänmiesten päivityksiä arjen tapahtumista, ajaa kauppaan ja ostoksille suoraan kaupan kulmalle, saada yksilöllistä palvelua kylän kaupoissa ja vaihtaa kuulumisia kyläläisten kanssa. Kylän toiminnan kehittämiseen on ollut helppo osallistua, ideoita ja tapahtumia on suunniteltu porukalla vuosien aikana ja toiminnallisuutta saatu aikaiseksi; kesän lauluillat, laskiaistapahtumat ja eksoottisimpana naisten Kumpparikävelyt syksyisin.

Vieläkään ei metsästys eikä kalastus kiinnosta, sitäkin enemmän viettää aikaansa metsälenkillä ja metsässä pientä koivikkoa hoitaen – jotakin uutta, jota ei olisi uskonut koskaan tekevän. Uutta toiminnallisuutta täällä herää mieleen viikoittain, aivan kuten lapsena ukkilan lattialla, kun ympäriltä häviää kaikki sählinki ja kiire, niin silloin alkaa pikkuhiljaa nousta luovuuskin jostakin sisältä. Nyt on etsinnässä ensi suvelle kesäauto, mistä löytäisi 70-luvun Fiatin..?

Näistä pohjista on mukava lähteä uuteen päivää – supsikkaasti ja savolaisittain.

Juha Vidgrén
Vieremän Kylänraitti ry, pj.
Vieremän Oriyhdistys ry, pj.
Ponsse Oyj, hallituksen pj.

Oma paratiisisi?

Olen Ville ja rikon nyt jään elämäni ensimmäisellä blogikirjoituksellani.

Olen päässyt elämän mittaisella matkallani käymään maailman äärissä ja äärimmäisen hienoja muistoja sekä kokemuksia sieltä oman reppunsa täytteeksi on kyllä saanut. Joku paikka on silti aina lähinnä sydäntä ja kyllä se ainakin minulle on se oma koti, oma rauha, mukava asuinseutu ja mukavan rempseä ilmapiiri.

Avopuolisoni Päivin kanssa löimme hynttyyt yhteen jo kotikaupungissamme Nilsiässä (nyttemmin Kuopio) 1990 luvun lopulla. Tällä elämänmittaisella matkallamme nuorta perhettämme ja parisuhdettamme on hitsattu yhteen niin töiden, opiskeluiden kuin niistä seuranneiden lukuisten muuttojenkin kautta. Aina kun kutsu on käynyt tai ”ovi on ollut auki” mielenkiintoisempaan haasteeseen niin olemme yhdessä rohkeasti hypänneet kohti tätä uutta haastetta. Uraorientoituneisuus ja halu ylittää itsensä on saanut meidät  avopuolisoni Päivin kanssa asumaan 13 -vuotisen taipaleemme aikana jo yhdeksässä eri osoitteessa niin kotiseudullamme Savossa kuin eteläisessä ruuhkasuomessa sekä vastapainona pohjoisen rauhassa Kuusamossa. Perhettäkin tällä matkallamme olemme ympärillemme saaneet kahden ihanan tyttären verran ja muuttoautoon on jo kymmenen vuoden ajan kannettu sohvamme kera myös villakoiramme Mimmi. Koiramme tuntuu omaksuneen hauskan ajatuksen että muutettiin minne tahansa koti tarkoittaa sohvaa. Vaikka huone ympärillä tyhjentyykin palaa oma lauma aina sohvalle ennemmin tai myöhemmin. Siinä on siis turvallisinta olla.

Sanotaan, että ”se mikä ei tapa  - vahvistaa”. Uskon tämän pitävän täysin paikkaansa jo tuon edellä mainitun ”yhteenhitsaamisen” perusteella. Kaukana käytyään näkee kyllä ne lähellä olevat asiat ihan eri valossa ja uskallan myös väittää että kaikilla meillä ne mukavimmat muistot ja asuinpaikat etenkin niissä elämän käännekohdissa tulevat varmasti jälleen mieleen. Olisiko siellä asiat paremmin? Molemmat avopuolisoni kera olemme löytäneet tämän matkamme aikana niin itsemme, toisemme, perheen merkityksen kuin myös nyt sen tärkeimmän paikan, kodin. Nyt taaksepäin muistellessa tulee väkisinkin mieleen tilanne, minkä seurauksena savolaistuimme taas. Muutama vuosi sitten saatuani soiton vapautuvasta unelmieni työpaikasta Kuopiossa olimme tiukan paikan edessä. Kuusamossa molemmilla oli kuitenkin silloin jo mukava työ, uudet ystävät, ihana koti erämaamaiseman reunalla mutkittelevan joen rannalla sekä samaan aikaan avopuolisolla vielä menossa vaativa valmennusohjelma paikallisen pankin myyntitehtäviin. Entä jos se tarjottu työni ei olisikaan se unelmien työ ja onko oikein vaatia toiselta taas muuttamista ja oman uran hylkäämista toisen unelmiin vastaamiseksi? Kesti hetken pohtia miten asiaa muotoilisin ja kertoisin kotona, että tämmöinen ovi olisi Kuopiossa ehkä auki, että ”mitteepä tehhään?”. Jännitys oli turha, se mikä asian nopeasti ratkaisi, oli perheen merkitys, mukavat muistot sekä rakkaus kotiseutuun ja asenne siihen että koti todella on siellä minne se sohva asetellaan. Tämän ratkaisun teimme yhdessä alle varttitunnin miettimisellä avopuolisoni päätöksellä silläkin uhalla, että hän jää työttömäksi muuton taas kohdatessa ja jälleen on yksi talo myytävänä.

Nyt toista kertaa Savossa asuvana, hyvän matkaa jo neljättä vuotta, yhdyn täysin laulaja, lauluntekijä, muusikkolegenda Johnny Cashin sanoihin. Ainakin sanoihin siitä mitä tulee paratiisin määritelmään. Johnny kommentoi aikoinaan näin, kun häneltä kysyttiin mitä paratiisi hänelle on: ”Paradise - This morning, with her, having coffee.” Taito elää hetkessä ja elämän pienistä hetkistä rakentuvat suurimmat nautinnot jotenkin kirjautuvat tuohon lausahdukseen. Syy varmaan siihen miksi tuo asia ylipäänsä tuli mieleen lienee se, että tätä kirjoittaessa olen palaamassa juuri vajaan viikon mittaiselta työreissulta. Koko perhe on jälleen koossa edessä olevan viikonlopun ja edessä on yhteiset vapaa-päivät. Ei ole kyllä mitään parempaa kuin hidas aamiainen omassa kodissa koko porukan kera ja sitten edessä päivä milloin voi tehdä ihan mitä vain. Yksinkertaisimmillaan se on ainakin meidän perheemme paratiisi.

Se oman paratiisin luominen muuten onnistuu tuon meidän elämämme mittaisen matkamme aikana suoritetun mittaroinnin perusteella parhaiten nimenomaan täällä Savossa. Täällä voi tehdä ihan mitä vain. Herkutella, naatiskella tai irrotella ja harrastaa. Ammatillisesti tarkastellen olemme keskellä Suomea kaiken äärellä. Vilkkaan kehittyvän alueen mahdollisuuksien, palvelujen sekä koettavien asioiden kirjo on todella runsas. Etäisyydet ovat järkevät, palvelut viimeisen päälle, meillä kaikilla on tilaa elää ja olla haluamallamme tavalla sekä kruunuksi myös ihmiset ovat aina avoimen rempseitä. Myös muualta tulleet ystävämme ovat savolaistuneet kukin tavallaan, osa löytänyt oman paratiisinsa samalla tavalla ja mikäpä on löytäessä. Savossa tuntuu olevan imua jatkossakin ympäröivää elämää myös näin taksin ikkunasta tarkasteltaessa.

Usko pois,  täällä ihmisen on hyvä olla!  – milloin Sinusta viimeksi tuntui sille?  

Ville Puustinen

• Hotellinjohtaja Osuuskauppa PeeÄssä
• Perheessä avovaimo, 2 tytärtä sekä kymmenen vuotta sohviamme vallannut villakoira Mimmi
• Harrastuksina 50- ja 60 luvun pappatunturien entisöinti, kalastus, veneily, golf, laskettelu sekä kitaransoitto bändissä.
• Matkailualan esimiestehtävissä Tahkolla ja Kuopion kantakaupungissa
• Aktiivinen etulinjan kehittäjä oman alansa sidosryhmissä ja yhteismarkkinointielimissä.

Miten olet viihtynyt?

Olen alkanut kiinnittämään huomiota siihen, että vielä kymmenen vuoden asumisen jälkeenkin ihmiset kysyvät minulta: ”Miten olet viihtynyt täällä Savossa?”. Aluksi kysymys oli hyvinkin luonteva, ja jouduin itsekin aina kuulostelemaan sen hetkisiä tuntojani kysymykseen vastatessasi. Nyt kun vuosia on takana enemmän kuin sormilla voi laskea, olen alkanut pohtimaan kysymystä tarkemmin.

Vastaukseni sinällään ei ole muuttunut: ”Yllättävän hyvin olen kotiutunut, vaikka savolaiseksi kasvaminen varmasti vielä vaatii hieman aikaa”. Lapseni puhuvat jo sujuvasti savon murretta, ovathan he kaikki nähneet päivänvalon ensimmäisen kerran Kuopion yliopistollisessa sairaalassa. Kesälomakin on usein toiminut hyvänä mittarina kun mietitään kotiutumisen syvyyttä. Pakataanko loman alkaessa auto täyteen ja ajetaan sukulaisten luokse, jotka mahdollisesti asuvat omilla synnyinseuduillani. Näin kymmenen vuoden jälkeen on helpottavaa huomata, että auto seisoo pihassa, ja lomallakaan ei ole kiirettä lähteä pois. Samaan tulokseen olen tullut jo useampana jouluna. Muuton jälkeen ensimmäisenä jouluna muistan kun vauvaa syötettiin pimeällä huoltoasemalla 9-tien varressa, matkalla länsirannikolle. Sittemmin joulut ovat menneet lokoisasti omassa kodissa, ilman tunnetta että pitäisi olla jossain muualla.

Mutta, mikä panee ihmiset kysymään tuota kysymystä, vaikka en koe enää kovin tuore savolainen olevani? Olen tullut siihen tulokseen, että taustalla on äärimmäinen kotiseuturakkaus. Jos ihminen ei tuntisi ylpeyttä kotiseudustaan, ei hänellä olisi syytä muualta muuttaneiden tuntoja kysellä. Savolaisella kiintymys omaa kotiseutuaan kohtaan lienee niin syvä, että hän pitää huolta muuttajan viihtymisestä vielä kymmenen vuoden jälkeenkin. En voi muuta kuin tuntea ylpeyttä kysyjän puolesta, ja vastata rehellisesti: ”Minnekään muualle en muuttaisi”. Olen myös huomannut, että kysyn itse samaa kysymystä minun jälkeeni muuttaneilta. Savolaistuminen on siis hyvässä vauhdissa. 

Petteri Alanko
• kohta neljän lapsen ylpeä isä
• muuttanut Siilinjärvelle vuonna 2002, kotoisin Raumalta
• löytänyt alusta alkaen oman alansa (kauppatieteiden maisteri) töitä
• ollut mukana vaikuttamassa alueen kehittymiseen mm. kunnanvaltuuston, maakuntavaltuuston ja vapaa-aikalautakunnan jäsenenä
• viestintäpäällikkö, Savonia-ammattikorkeakoulu